Mielen heikkouksia

Sosiaalinen ahdistus on sosiaalisissa tilanteissa tapahtuvaa ahdistusta, huolta ja arvosteltavaksi juotumisen pelkoa. On yksilöllistä miten ja kuinka usein sitä koetaan. Fyysisiä oireita on usein hikoilu, hengitysoireet ja ahdistus. Asteita on varmasti monia ihan pienestä esiintymisjännityksestä siihen, että ihminen ei uskalla poistua kotoaan.

Omassa elämässä tämä näkyy kaikesta riippuen parisen kertaa kuussa suunnilleen. Uskallan siis mennä ulos ja tavata ihmisiä :) En pidä paikoista missä on paljon ihmisiä, jos en tiedä mitä on luvassa. Arvaamattomat tilanteet saa jalat tutisemaan, vaikka usein toteaakin, että ihan turhaan jännitin. Ikean täysi ruokaravintola, subwayn tilauslinjasto, ruuhka ruokakaupassa ja joskus isossa, täydessä baarissakin meinaa seinät kaatua päälle. Joinakin päivinä yksin liikkuminen kaupungilla on tosi vaikeaa. Sit, ku kelailee liikaa, luulee, et kaikki tsiigaa. Koitan kuitenkin rakentavasti taistella tätä vastaan ja viimeaikoina olen ihan tietoisesti käyny paristi leffassa yksin yms. Aina se jännittää, mutta penkkiin päästyä taas tajuaa, ettei tässä mitään hätää. Tämmöset joskus vähän tuottaa päänvaivaa, mutta enimmäkseen pärjäilen ihan hyvin asian kanssa. :)

Paniikkihäiriö on ahdistuneisuushäiriöihin kuuluva mielenterveydenhäiriö. Yleisin fyysinen oire on sydämentykytys. Tavallisia oireita ovat myös hikoilu, vapina, hengitysahdistus, hyperventilaatio, pakokauhu ja pelko. Paniikkihäiriö ilmenee kohtauksina. Kohtauksia voi tulla yksilöllisesti usein tai harvoin, ilman syytä tai tietyissä tilanteissa. Kohtaukset voivat olla lyhyitä tai kestää useita päiviä.

Joskus jos sosiaalijännitys huipentuu saattaa se äityä paniikkikohtaukseksi. Sellaisia en ole onneksi tainnut kokea elämässäni kuin kaksi pahaa. Toisessa tilanteessa sain kofeiinin yliannostuksen ja en tuolloin tiennyt mistä suhteellisen heikko olo ja korkea pulssi johtui. Toinen kohtaus oli eron yhteydessä. Ensimmäinen kohtaus kesti pari päivää siltä osin, että tuli kokoajan hermostuneena tarkkailtua pulssia ja pelättyä, että jotain on hätänä. Toisesta on hankala sanoa. Pienimuotoisesti tämä seuraa mukana useammin hyperventilaationa jos tulee henkisesti rankkoja tai stressaavia juttuja. Tätäkin pystyy hallitsemaan, kun on tottunut. Hengitys jos alkaa mennä liian lujaa, niin tietää miten itsensä rauhottaa. :) 

Kaikki tämä on perintöä äipältä, eli perinnöllisiä juttuja ja siksi ollut tunnistettavissa. Enkä kyllä voi väittää, että iskäkään nauttis vieraista ihmisistä ihan hirveästi. Sisaruksilla ei käsittääkseni ole samankaltaisia ongelmia. Äidillä on vuosien varrella ollut enemmän tai vähemmän vaikeaa asian kanssa.

Siinä vaiheessa kyseiset asiat vaativat apua jos alkaa välttää sosiaalisia tilanteita ja hautautuu turvallisiin paikkoihin. Onneksi omassa elämässä homma on ihan hanskassa ja vielä toistaseks hallitsen itse mun päätäni, vaikken sydäntä.

Tammikuun kolmas viikko vuonna 2014

Vaikka vuoden alussa ollaan, niin uskon, että tämä on ollu yksi stressaavimmista ja ikävimmistä viikoista tänä vuonna. Tampere reissu oli toki rentouttavaa ja ystävien näkeminen ihanaa.

Viikosta oli muutenkin tulossa työntäyteinen ja listat suhteellisen täynnä. Sain sitten maanantaina aikaseksi soitella autokoululle kakkosvaiheen suhteen. Selvis sitten, että asian kanssa on aika huikee kiire. Samaiselle viikolle oli saatava kahtena päivänä arvioivaan ajoon ja rata-ajoon. Listathan oli tosiaan näiltäosin täynnä ja piti rueta soitteleen asiakkaille ja yrittää siirrellä niitä muiden päivien illoille, mikä sitten pidensikin työpäiviä mukavasti.

Autolla ajaminen.. Pelkään sitä kyllä ihan huolella, tai ainakin näin liukkaalla säällä. En ollu ajanu kaupungissa varmaan vuoteen, saatika jyväskylässä ikinä. Arvioiva ajo oli siis aika katastrofaalinen ja uskon, että se opettaja muistelee mua ihan yhtä lämmöllä, kun minä sitä. Varmasti menny takas töihin ja olen ollut kahvipöydän hauskin aihe. No juu, voi olla, että jollain on menny huonomminkin, mutta otan aika vakasti sähläykseni. Opettaja puhu, kun Pasilan Routalempi ja minä kiehuin ja kihisin vieressä. Melkonen compo. Siitä selvittyäni kuitenkin traumojen kanssa oli odotettava pari päivää rataa ja jännitin sitä tilannetta kauheesti. En sitä liukkaalla ajamista tai sinne ajamista, vaan sosiaalista tilannetta, missä en tiedä mitä tuleman pitää ja keitä ihmisiä tulee vastaan. Kärsin jonkin asteisesta sosiaalikammosta. Joskus ahistaa, joskus ei. Yritän kuitenkin taistella elämässä sitä vastaan ja monesti huomaan, että ei ole mitään hätää. Joitakin kertoja oon käyny leffassa ja konsertissa yksin ja joka kerta aluksi ei tiedä miten olla ja missä seistä, kun on yksin, mutta aina se siitä helpottaa. "Mä oon outo, kyl mä tiiän sen, oon viettäny päivii tän kaa ihan kahestaan, joskus masentaa kirjottaa siit kuinka siistii tää on ku kammoo ihmisii". Täytyy kirjotella joku päivä enempi ihmiskammoon liittyen. Takaisin rata-ajoon. Jännityksestä huolimatta siellä oli hauskaa ja opin paljon hyödyllisiä tietoja ja ei olis pahitteeks tommonen koulutus muutaman vuoden välein kaikille. Muistutuksena. Nykyään kaikkea voi havainnoida niin hyvin, että se on kiinnostavaa. Suosikki oli istua autossa, joka kääntyi ympäri.  Vauhti toki oli hidas, mutta kuitenkin. Loppujen lopuksi sain paperin käteen millä kaikki on nyt hoidettu ja stressaamisen voi lopettaa. Illaksi täyty mennä vielä töihin kahdeksaan asti.

Lauantaina pääsin onneksi Tampereelle rentoutumaan ystävien kanssa. Hookin siivet sai viimestään viikon siinä kohtaa unohtumaan. En voi niitä kyllin ylistää. Ihana oli nähdä veera-ystävää ja tietty Jossua! edellisestä kerrasta veeran kanssa taitaa ollu vuoden verran aikaa. Tytöissä oli mukava täristellä tanssilattiaa bricksissä. 

Nyt oon aika kuitti ja niin sanotusti aika mustavalkonen olo. Koko viikko tunne ja stressimyllerrystä, vaikka fyysisesti ei välttämättä niin rankkaa olisi ollutkaan. Ei ole tippaakaan sellainen olo, että olis valmis tulevaan työviikkoon. Täytyy kuitenkin yrittää ja lepäillä ens viikolla iltasin. En jaksa ajatella enää mitään, enkä ketään. keep in touch. 

All you need is thousand hugs and chocolate. Sääli, ettei saa syödä suklaata.

Tatuointi tarinoita

Muistan ikäni sen fiiliksen mikä mulla oli, kun olin ottamassa ensimmäistä tatuointia. Tarkotus oli kokeilla musta pieni tähti korvan taakse. Odotin semmosta maailmanlopun kipua, että! Yllätyin kyllä, kun se ei sattunu niin paljon, kun odotin. Myöhemmin tähdelle tehtiin punaset reunat ja se sai varsinaisen merkityksensä ikuisena muistona rakkaasta ihmisestä. Sitten kun tähti oli saatu kokeiltua, päästiin varsinaiseen ensimmäiseen tautointiin. Siinä vaiheessa halusin jotain kaunista koristamaan ja tällaiseen kukkahärdelliin sitten päädyttiin. Minusta se on kaunis edelleenkin. Mukavaa on, kun en muista usein sitä ja joku kysyy, että näytäs sun selkää. Kuvat on mahdottoman huonoja, koska minulla ei ole hovikuvaajaa tällähetkellä, koska residenssini palveluskunta sattuu olemaan lomalla juuri nyt. Ajatuksesta varmasti saa kuitenkin kiinni.

 

Ihmiset puhui aina, että tähän jää koukkuun ja minusta se oli outoa. Etenkin tuon jälkeen oli sellainen olo, että ei ihan heti uudestaan. Ei mennyt varmastikkaan, kun puolisen vuotta ja makasin taas tatuointipöydällä. Moulin rouge leffan, Nicole Kidmanin esittämä biisi: One day i'll fly away kolahti, kun jo silloin haaveilin maailmanmatkailusta ja sellaisesta. Haluisin ikuistaa ajatuksen itseeni, etten koskaan unohda sitä mistä haaveilen ja mitä kaipaan. 

Alkuperäinen suunnitelma, oli tehdä myöhemmin kuvan yhteyteen aurinko, mutta se sujalhti toiseen jalkaan, joten tämän kohtalo on vähän auki. Voi olla, että jää näille teloilleenkin. Teksti, joka ei nyt oikein tuossa näy, on tämä One day i'll fly away. Leave all this to yesterday. 

Toinen jalka lähtikin vähän rukkasesta ja sinne on ilmestynyt jos jonkinlaista kuviota. Ensimmäinen etappi oli auringon ja unisiepparin risteytys. Ajatuksena on ollut kantaa mukana asioita mitkä merkitsee itselle jotain. kuva lähti kehittymään japanilaiseen suuntaan, kun haluisin vettä. Vesi on mahtavinta. Vedessä aina rauhottuu. Siellä on kaikista paras olla. Veden jälkeen ilmestyi peräänantamattomuuteni ja taistelutahtoni merkiksi karppi. 

Tässä on kuvia työstä keskeneräisenä. Vaihdoin välissä tekiää syistä joita en tässä sen suuremmin ala kertomaan, mutta ei ollut enää luottoa ja kysymys on kuitenkin minun ihostani. En ollut tyytyväinen jälkeen ja tuntui siltä, ettei tästä ikinä tuu yhtään mitään.

Tärkeintä on, että nyt on korjaustyöt hyvässä vauhdissa, vaikka matkaa on vielä. Näkee jo kuitenkin, että hyvä tulee ja minut on pelastettu. Ensi kesänä voin ylpeänä näyttää jalkaani ulkoilmassa. Olen ikikiitollinen kun tekijä otti asian hoitaakseen, vaikka epäröikin uskaltaako lähteä tekemään. 

Kuvaa ei lähdetty varsinaisesti muuttamaan. Joitain pieniä kohtia peitetään ja käydään kauttaaltaan läpi uudestaan. Täytellään ja sen sellaista.

Ensimmäisellä kerralla saatiin jo paljon aikaan. Ei se vielä ihan parantunut ole, mutta 

 näkyy nyt kuitenkin, että edistystä on tapahtunut ja PALJON.

 

 

Tästä jatkuu sitten taas ensi kuussa. 

Ihmisillä on paljon mielipiteitä näistä kuvista ja kaikista kuvista mitä tehdään. Itse aion olla sitä mitä haluan muiden mielipiteistä huolimatta. Tämä ei ole kaikkien juttu, ei varmastikkaan. Kaikilla on omat juttunsa. Ideaoita tulevista kuvista on paljon varmasti ajan saatossa niitä tulee ilmestymään lisää.

Long time no see! - Kuuntele sun sydämesi ääntä.

Elämä on yksi suuri dilemma. Jokapäiväinen elämästä "selviytyminen" ja siinä kuuluisassa ja kliseisessäkin oravanpyörässä pyöriminen alkaa tässä elämän vaiheessa maistumaan aika.. no, kävylle.  Tai sanotaan näin, että tällä mallilla millä elämäni tällä hetkellä on, se tuntuu selvitymiseltä ja oravanpyörältä. Aamulla pääsee ylös ainoastaan uhkailemalla itseään ja illalla uneen tankkaamalla melatoniinia. Aamun ja illan välissä töissä. Työt toimii, työt ei töki. Ongelmana piilee se, että teen töitä synnyinpaikkakunnallani. Raappanan biisi, kuollut kaupunki kertoo varmasti kaiken tästä. Puhumattakaan nyt sitten osittaisesta asumisesta isän luona. Ei sillä, isi on maailman kuningas, mutta saman katon alla oleminen ei onnistu enää tässä vaiheessa. Tunnen myös valtavaa paloa takaisin Tampereelle, missä tuli vuosia asuttua. Jotenkin se kiehtoo enemmän, kuin tämä Jyväskylä.

Edessäni on lukuisia vaihtoehtoja mahdollisuus ihan mihin vaan. IHAN MIHIN VAAN.
"I allways wonder why birds choose to stay in the same place, when they can fly anywhere on the earth. Then i ask the same question myself" - Harun Yahya

Ensinnäkin tämän hetkisiä suurimpia haaveita olisi päästä maailmalle. Nähdä kulttuureja ihan laidasta laitaan. Tämän unelman toteuttamista hankaloittaa se, että olen luuseri lähteäkseni matkaan yksin. En luota kielitaitooni ja parin vuoden han moo don tuomaan itsepuolustustaitoon niin paljon, että olisi rohkeutta. Lisäksi seura on aina seura. Seuraa ei siis ole ilmoittaunut sellaista jonka kanssa vois lähteä tsiigailee. Se joka sanoo, ettei ole varaa, niin se on ihan vaan itsestä kiinni, eikä siitä palkanmaksajasta! Aion upottaa varpaat hiekkaan khao lakilla, puhaltaa hiekkaa asfaltilta broadwayllä ja ostaa mexicosta suuren hatun. Nukkua paljaan tähtitaivaan alla, kun heinäsirkat sirittää korvanjuuressa ja meri loiskuu. Löytää itseni jostain keskeltä ei mitään, että ensin paniikki hiipii jokapuolle ja hetken päästä tajuta, että se onkin aivan paras hetki ja levittää takin alustaksi. Siperiaan en mee, enkä napajäälle.

noh, kun nyt ei ole juurinytvieläheti mahdollista nostaa kytkintä, niin jotain olisi silti tehtävä, että voisi tuntua tulevaisuuden tuovan jotain mukanaan. Olen ajatellut, ehkä kouluun hakeminen voisi olla yksi mahdollisuus kerätä kokemuksia ja tuovan mahdollisuuksia. Sinne ei kuitenkaan ole pakko mennä sitten syksyllä jos vaikka tulisikin tilaisuus jo lähteä reissunpäälle. Lähihoitaja, leipuri-kondiittori? Toki rakastan edelleen yhtä paljon nykyistä ammattia enkä suo sen jäävän yhtään taka-alalle, mutta kaipaan jotain uutta ja ihmeellistä. niinkuin aina. Minulla on jonkinlainen pakkomielle jatkuvaan muutokseen ja tuntuu, että nyt ei vaan huoneen järjestyksen muuttaminen auta enää.Sitä vaan soutaaa ja huopaa ja soutaa ja huopaa, koska kukaan ei kerro, että jos nyt valitset tämän tien niin se on se oikea ja sieltä tulee sitä ja tätä. Sitten sitä vaan velloo paikallaan, kun ei uskalla tehdä mitään ratkaisuja.


Nyt kuitenkin ensi askel on se, että haen kouluihin sinne tampereelle ja sitten sen tiedon helpottamana reissailua silmällä pitäen koitan säästellä rahaa ja eiköhän se tarkoitettu suunta sitten selviä. Sinne tai tänne tai jonnekkin muualle. toivottavasti. :)


Raappana - kuollut kaupunki

Asa ft Raappana - huojuvat puut

Tänään ollaan näköjään raappanan innoittamana. :)